Kehopositiivisuus

Viime viikko suhahti ohi vauhdilla. Vanhin lapsistamme vietti aikaa kavereiden ja omien harrastusten parissa, nuorempi kävi pari kertaa hiihtämässä kanssamme. Minäkin hiihdin, perinteisesti, hitaasti, mutta kuitenkin. Reilut 6km. Olen liikkunut joka toinen päivä ja esimerkiksi nyt lauantaina toisten pilkkiessä kävelin järven jäätä edestakaisin tutkien rantoja. Ruokavalion painopiste on ollut värikkäissä ja raikkaissa kasviksissa, mutta herkkujakin on mahtunut joukkoon, eikä iltoja ole istuttu kuivin suin. Viinilasillisten määrä on kuitenkin ollut vähäisempi kuin tavallisesti, sillä olen pyrkinyt puhelemaan itselleni rakastavasti, että en tarvitse enää lisäenergiaa myöhään illalla, uni on miellyttävämpää ja tärkeämpää kuin myöhään valvominen ja on mukava herätä aamulla tekemään jotain. Koetan muuttaa omaa viinikulttuuria pois arkisuudesta, sellaiseksi, että niillä hetkillä, kun otan lasillisen on oikeasti juhlava ja erityinen merkitys.

Alkoholinkäytöstä saisi monta postausta ja pohdintaa aikaiseksi, mutta koen, ettei vielä ole ihan sellaisen aika. Viini kuuluu jollain tavalla elämään, mutta sen ei pitäisi antaa määrätä ajankäyttöä tai elämäntapaa. Samoin kuin itseinhon ei pitäisi antaa määrätä omaa elämää tai suhdetta kehoon. Tänä aamuna maikkarin aamuteeveessä puhuttiin kehopositiivisuudesta. On valittu uusi Miss Plus Size mallikin edustamaan meitä isompia naisia. Minusta tällaiset mallit on ihan hyviä juttuja ja eri-ikäisiä, kokoisia ja tyylisiä malleja saisikin olla mainoskuvissa enemmän. Kehoposititivisuus ei ole mielestäni ainoastaan sitä, että hyväksytään erikokoiset ihmiset ja elämäntyylit. Kehopositiivisuus on sitä, että minä hyväksyn itseni ja haluan tehdä itselleni hyvää, koostani tai kyvyistäni huolimatta. Kehopositiivinen ajattelu auttaa myös painonpudottamisessa terveydellisten syiden takia ja siihen riittää kerralla -5kg! Kehopositiivisuus ei ole lihavuuden ihannoimista, lihavien oman marginaalikulttuurin luomista. Ne ovat ihan omia juttujaan. Kehopositiivisuus on kaikenkokoisten liikkujien hyväksymistä, mukaanottamista ja huomioonottamista esimerkiksi vaatetusteollisuudessa. Kehopositiivisuus on kaikenkokoisten ihmisten välistä luonnollista vuorovaikutusta ilman kehoittelua pudottaa painoa tai kerätä massaa luiden ympärille.

Olen kohta pudottanut painoa sen -5kg alkuperäisestä painostani ja olen siitä todella iloinen. Itsestäni huolehtiminen ei lopu tähän, mutta en tavoittele suuria. Tavoittelen hyvää, itseni näköistä elämää. En inhoa itseäni lipsahtelujen ja nautintojen, vatsamakkaroiden tai huonon kunnon takia. Haluan rakastaa itseni hyvinvoivaksi, kaikista virheistäni huolimatta. En mieti, mikä on ”normaali” mitta naiselle tai miksi en ole piukka fitness urheilija, en edes käytä liikkumisesta sanoja treenaaminen tai urheilu -miksi sitten tavoittelisin fitness kroppaa? Liikun ja pyrin olemaan aktiivinen, muussakin kuin liikunnassa. Elämässä on muutakin kuin hikilenkit ja todellakin muuta kuin sohva, viini ja sipsit. Elämässä on kaikkea kivaa tekemistä, näkemistä ja kokemista. Niitä kohden.

Luupin alla ateriat ja liikunta

Pikkuhiljaa sitä on ryhdyttävä tuumasta toimeen ja tänään päivä aloitettiin ajatuksilla: ”tulee hyvä ja kaunis päivä”, ”on mukava liikkua töihin kävellen” ja ”kaikki mitä teen, teen laadukkaasti ja sydämellä”. Eikä tästä päivästä tullut todellakaan mikään kurja päivä, jopa ehkä tavallista miellyttävämpi. Huomasin toki, että käytin energiaa ikävien asioiden käsittelyyn aikomaani enemmän, mutta ehkä se on välttämätöntä tässä elämässä. Nopeasti puheessanikin sitten korjasin, että pitää ajatella kivoja asioita ja mielessäni ajattelin, että on asioita, joille en mahda mitään ja niihin ei nyt tämän enempää tässä yhteydessä käytetä aikaa.

Aamun olen oppinut aloittamaan nykyisin aamupalalla, vaikka aamuisin monesti tekisi mieli sännätä töihin. Tänään otin jopa Thyroxinin ennen ateriaa, monesti se ”unohtuu” -tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana liian monesti. Jospa nyt tekisi ryhtiliikkeen ja ottaisi lääkkeen ja kävisi parin kuukauden päästä labrakokeissa: tälle asialle voin jotain. Thyroxinin pitäisi auttaa nopeasti ja näkyä virkeytenä, jaksamisena sekä aineenvaihdunnan käynnistymisenä. Ehkä minua ei niin paljon kylmäisikään.

Aamupalaksi minun on saatava pikkuisen leipää. Ruisleipä on parasta. Tässä päällyksenä on avokadoa ja punasipulia. Yleensä otan raikastukseksi hedelmän. Lämmin tee on ehdoton herättäjä. Minun pitäisi opetella juomaan vettä ennen aamiaista, mutta se tapa ei ole aivan vakiintunut. Harjoittelen kyllä.

Tässä eväslounas. Banaanin otan aamun tauolla teen kanssa, onneksi jo töissä vesi maistuu. Harmillista kyllä einesruuan ottaminen töihin mukaan on helpompaa kuin muovirasioiden kantaminen repussa. Toiveissa on, että otan omatekeemää ruokaa mukaan töihin, kunhan tässä saan aikaiseksi. Eineksissä on paljon suolaa.

Päivälliseksi oli sitä sun tätä eli eilisten tähteitä. Kasvispihvit ja pannukasvikset olivat kaupasta pakkasesta, mutta toisaalta ei aina voi olla tekemässä tuoreesta. Joskus puolivalmiit ovat ihan hyvä arjen helpottaja ja kai se on vähän siitä kiinni mitä valitsee. Tähän aikaan moni hevi-tiskin tuote on hintava ja pikkuisen alkaa ainaiset juuresjutut maistua puulta. Pakkasosastolta saa vähän vaihtelua. Onneksi kohta alkaa uusi satokausi ja tuotteita voi ostaa hieman edullisemmin. Tulevana kesänä ja syksynä on itsekin oltava ahkerana ja kerättävä vitamiinit talteen.

Talvipäivän aurinko ei vielä lämmittänyt, mutta oli kaunis. Lähdin suoraan töistä kiertämään kävellen kotiin hieman pidempää reittiä, samoilla hikipisaroilla ja pissahädällä. Jollakin muullakin on tainnut olla kushätä, kun on kierrellyt ja kaarrellut pellolla etsien sopivaa paikkaa. En ikinä saa aloitettua liikuntaa, ellen huijaa alkuun itseäni näin, hyötyliikunnalla. Ajatus salille lähdöstä tai uimaan menemisestä ällöttää, mutta sieltä sekin hetki koittaa, kun se tuntuu houkuttelevalle. Nyt vain aina auringon paistaessa pietareita mittaamaan.

Reippaasti vain eteenpäin. Eilen riistäydyin sohvannurkasta ja pakotin itseni tuolijumppaamaan eli ylös, alas  tuolilta, jalkojen sivunostoja tuolilla istuen ja reippaita jalannostoja tuolille marssiaskelin. Kaikki aktiivisuus on nyt plussaa.

Terveen elämän toivossa

Olen saanut tänä talvena kokea, että terveys ja hyvinvointi eivät ole itsestäänselviä asioita. Miten sitä onkaan kehdannut ajatella noin yksiviivaisesti elämänsä tärkeimmistä asioista? Olotilat ovat vaihdelleet ja yrittäneet kertoa missä mennään, mutta huolimatta oman kehon ja psyykkeen viesteistä, sitä on vain pistänyt entistä kovempaa vaihdetta silmään. Miksi? Olen pohdiskellut, että yksi suurin syy on, että ei putoaisi omarakentamaltaan tärkeyden jalustalta. Oikeasti en ole mitenkään tärkeä tälle maailmalle, mutta ehkä kaikkein läheisimmille ihmisille ja eläimille olenkin. Ja itselleni.

Olen nelikymppinen perheellinen nainen, joka on työssään jo kokenut ja tarpeelliseksi itsensä tunteva. Monesti kaikki muu on mennyt oman hyvinvoinnin edelle, viimeaikoina lähinnä päteminen. Koen, että minusta olisi osaamiseni, kokemukseni ja asenteeni ansiosta muuhunkin kuin tekemään tätä samaa. Onko törkeää ajatella näin? Isoin asia, joka estää minua tuntemasta onnea tässä hetkessä, tässä työssä, tässä parisuhteessa, tällaisena naisena, teini-ikäisten äitinä on oma huono-vointisuus, huono kunto, epäedulliset ravintotottumukset, liiallinen alkoholin käyttö sekä levon ja työn epätasapaino. Tavoitteeni on päästä tasapainoon itseni kanssa, nauttia elämästä (työstä ja vapaa-ajasta), pystyä olemaan lasteni tuki, mieheni rakkain ystävä ja itseni lempeä johtaja. Siksi aloitan elämäntaparemontin ja suunnanmuutoksen.

Tähän ikään mennessä minulla on toistaiseksi kaksi perussairautta, joista myös olen ajatellut kirjoittaa jonkin verran tässä blogissa. Niitä ei voi oikein sivuuttaakaan, jos haluaa kuunnella itseään ja ymmärtää väsymystä ja mielialanvaihteluita sekä niiden aiheuttamia haasteita. Sairastuin yli kymmenen vuotta sitten Sjögrenin syndroomaan, joka on monioireinen reumatauti. En ole liiemmin ajatellut sairautta tai sen oireita, joita minulla on, mutta saavuttaakseni edes siedettävän olotilan, minun ehkä pitäisi. Toisen diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta sain pari vuotta sitten ja senkin hyväksyminen on vienyt aikaa, olen mahdoton väittämään itselleni, ettei minua mikään vaivaa. Elämä on näin jollain tapaa helpompaa, kun ei ripustaudu sairauksiinsa ja jättää lääkkeet syömättä. Kilpirauhasen vajaatoiminta ja epäkelvot elintavat ovat tuoneet minulle yli kaksikymmentä kiloa ylipainoa. Pahimmillaan painoni oli 90kg (165cm), mutta olen saanut pikkuhiljaa pudotettua noin 4kg. Diabeteksen pelko (juu, meillä on sitä suvussa) on yksi kirittäjistäni, mutta herkkupöydän edessä sitä ei muista.

Viime vuoden puolella olin useaan otteeseen uupunut ja sairastelin flunssia (töissä käyden). Hermostuin ja stressasin. Eräänä syysaamuna työpaineiden keskellä hanskat vain läjähtivät lattiaan. Ajattelin, että tällaista on tulla mieleltään sairaaksi. Itkin pomolle ja työterveyshuollossa, sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja työuupumusleiman otsaani. Jäin sairaslomalle, jolla stressasin töihinpaluuta.  Kävin keskustelemassa useammankin tahon kanssa, söin lääkettä (ja lopetin, kun lihoin kymmenen kiloa lisää) ja yritin parhaani suorittaa itsestäni tervettä. Palasin töihin, sairastelin taas kuumetta ja nuhaa. Tämän vuoden puolella menetin ääneni ja kähisten jotenkuten olen selvinnyt töistäni.  Sairaslomaa en ole hakenut. Lisää syyllisyyttä on aiheuttanut se, etten ole päässyt harrastuksiini, kirkkoon, luontoon, liikkeelle tai edes vanhempieni luona käymään. Tuntuu, kuin vain puristaisin itsestäni viimeisetkin mehut ennen uutta romahdusta. Vai olenko ainoa syyllinen?

Työelämä osaa varmasti käyttää hyväkseen liiallista kiltteyttäni, syyllisyyttäni ja haluani pärjätä, olipa ala mikä hyvänsä. Työuupumusdiagnoosin jälkeen sovitut muutokset ovat käynnistyneet työpaikalla verkkaisesti, ehkä osa ei toteudu koskaan. Massiivinen henkilöstökoneisto, jossa on omat käytöskoodinsa, asioilla omat päättäjänsä jauhaa tasaista tahtia. Siinä ei yksi hommiensa ja vointinsa kanssa kipuileva paljon paina. Olen miettinyt, että mitä minä liialla kiltteydellä kumarran? Todennäköisesti lopulta vain ahneutta ja rahaa, sillä ihmisille en sillä tee mitään hyvää. Liian kiltti ihminen voi olla jopa paha toiselle, tahtomattaan tietenkin tai tahtoen, koska haluaa kiltteydellään kiipiä ja tulla suosituksi. Loppukädessä on ihmisen itsensä valittava minkä puolesta elää ja hengittää.

Olen tällähetkellä antibioottikuurilla ja mielessäni on kuva siitä, kuinka minua ei kukaan kaipaa työssä tai organisaatiossa, jos kuolen. Kukaan ei opi tarinastani mitään, kiltit jatkavat samaan malliin, samoin kuin esimiehet, ja ne jotka pitävät kiinni oikeuksistaan  saavat elää ja nähdä lapsenlapsensa. Mutta, jos minä korjaan elämääni ja tulen tasapainoon, jokainen elinpäiväni on sen arvoinen, myös se työssä vietetty. Kun joku kysyy mitä minulle on tapahtunut, mistä olen löytänyt tyytyväisyyden ja rauhan niin kerron, tai sen voi tulla lukemaan täältä blogista.  Tehdään hyviä asioita itsellemme ja toisillemme.

Tämä blogi ei keskity pelkästään laihduttamiseen, ruokavalioon tai kuntoiluun, vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Itseasiassa, jos en laihdu grammaakaan, niin sitten en laihdu. Pääasia on, että liikun , lepään ja syön terveyttäni ja hyvinvointiani tukien.