Terveen elämän toivossa

Olen saanut tänä talvena kokea, että terveys ja hyvinvointi eivät ole itsestäänselviä asioita. Miten sitä onkaan kehdannut ajatella noin yksiviivaisesti elämänsä tärkeimmistä asioista? Olotilat ovat vaihdelleet ja yrittäneet kertoa missä mennään, mutta huolimatta oman kehon ja psyykkeen viesteistä, sitä on vain pistänyt entistä kovempaa vaihdetta silmään. Miksi? Olen pohdiskellut, että yksi suurin syy on, että ei putoaisi omarakentamaltaan tärkeyden jalustalta. Oikeasti en ole mitenkään tärkeä tälle maailmalle, mutta ehkä kaikkein läheisimmille ihmisille ja eläimille olenkin. Ja itselleni.

Olen nelikymppinen perheellinen nainen, joka on työssään jo kokenut ja tarpeelliseksi itsensä tunteva. Monesti kaikki muu on mennyt oman hyvinvoinnin edelle, viimeaikoina lähinnä päteminen. Koen, että minusta olisi osaamiseni, kokemukseni ja asenteeni ansiosta muuhunkin kuin tekemään tätä samaa. Onko törkeää ajatella näin? Isoin asia, joka estää minua tuntemasta onnea tässä hetkessä, tässä työssä, tässä parisuhteessa, tällaisena naisena, teini-ikäisten äitinä on oma huono-vointisuus, huono kunto, epäedulliset ravintotottumukset, liiallinen alkoholin käyttö sekä levon ja työn epätasapaino. Tavoitteeni on päästä tasapainoon itseni kanssa, nauttia elämästä (työstä ja vapaa-ajasta), pystyä olemaan lasteni tuki, mieheni rakkain ystävä ja itseni lempeä johtaja. Siksi aloitan elämäntaparemontin ja suunnanmuutoksen.

Tähän ikään mennessä minulla on toistaiseksi kaksi perussairautta, joista myös olen ajatellut kirjoittaa jonkin verran tässä blogissa. Niitä ei voi oikein sivuuttaakaan, jos haluaa kuunnella itseään ja ymmärtää väsymystä ja mielialanvaihteluita sekä niiden aiheuttamia haasteita. Sairastuin yli kymmenen vuotta sitten Sjögrenin syndroomaan, joka on monioireinen reumatauti. En ole liiemmin ajatellut sairautta tai sen oireita, joita minulla on, mutta saavuttaakseni edes siedettävän olotilan, minun ehkä pitäisi. Toisen diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta sain pari vuotta sitten ja senkin hyväksyminen on vienyt aikaa, olen mahdoton väittämään itselleni, ettei minua mikään vaivaa. Elämä on näin jollain tapaa helpompaa, kun ei ripustaudu sairauksiinsa ja jättää lääkkeet syömättä. Kilpirauhasen vajaatoiminta ja epäkelvot elintavat ovat tuoneet minulle yli kaksikymmentä kiloa ylipainoa. Pahimmillaan painoni oli 90kg (165cm), mutta olen saanut pikkuhiljaa pudotettua noin 4kg. Diabeteksen pelko (juu, meillä on sitä suvussa) on yksi kirittäjistäni, mutta herkkupöydän edessä sitä ei muista.

Viime vuoden puolella olin useaan otteeseen uupunut ja sairastelin flunssia (töissä käyden). Hermostuin ja stressasin. Eräänä syysaamuna työpaineiden keskellä hanskat vain läjähtivät lattiaan. Ajattelin, että tällaista on tulla mieleltään sairaaksi. Itkin pomolle ja työterveyshuollossa, sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja työuupumusleiman otsaani. Jäin sairaslomalle, jolla stressasin töihinpaluuta.  Kävin keskustelemassa useammankin tahon kanssa, söin lääkettä (ja lopetin, kun lihoin kymmenen kiloa lisää) ja yritin parhaani suorittaa itsestäni tervettä. Palasin töihin, sairastelin taas kuumetta ja nuhaa. Tämän vuoden puolella menetin ääneni ja kähisten jotenkuten olen selvinnyt töistäni.  Sairaslomaa en ole hakenut. Lisää syyllisyyttä on aiheuttanut se, etten ole päässyt harrastuksiini, kirkkoon, luontoon, liikkeelle tai edes vanhempieni luona käymään. Tuntuu, kuin vain puristaisin itsestäni viimeisetkin mehut ennen uutta romahdusta. Vai olenko ainoa syyllinen?

Työelämä osaa varmasti käyttää hyväkseen liiallista kiltteyttäni, syyllisyyttäni ja haluani pärjätä, olipa ala mikä hyvänsä. Työuupumusdiagnoosin jälkeen sovitut muutokset ovat käynnistyneet työpaikalla verkkaisesti, ehkä osa ei toteudu koskaan. Massiivinen henkilöstökoneisto, jossa on omat käytöskoodinsa, asioilla omat päättäjänsä jauhaa tasaista tahtia. Siinä ei yksi hommiensa ja vointinsa kanssa kipuileva paljon paina. Olen miettinyt, että mitä minä liialla kiltteydellä kumarran? Todennäköisesti lopulta vain ahneutta ja rahaa, sillä ihmisille en sillä tee mitään hyvää. Liian kiltti ihminen voi olla jopa paha toiselle, tahtomattaan tietenkin tai tahtoen, koska haluaa kiltteydellään kiipiä ja tulla suosituksi. Loppukädessä on ihmisen itsensä valittava minkä puolesta elää ja hengittää.

Olen tällähetkellä antibioottikuurilla ja mielessäni on kuva siitä, kuinka minua ei kukaan kaipaa työssä tai organisaatiossa, jos kuolen. Kukaan ei opi tarinastani mitään, kiltit jatkavat samaan malliin, samoin kuin esimiehet, ja ne jotka pitävät kiinni oikeuksistaan  saavat elää ja nähdä lapsenlapsensa. Mutta, jos minä korjaan elämääni ja tulen tasapainoon, jokainen elinpäiväni on sen arvoinen, myös se työssä vietetty. Kun joku kysyy mitä minulle on tapahtunut, mistä olen löytänyt tyytyväisyyden ja rauhan niin kerron, tai sen voi tulla lukemaan täältä blogista.  Tehdään hyviä asioita itsellemme ja toisillemme.

Tämä blogi ei keskity pelkästään laihduttamiseen, ruokavalioon tai kuntoiluun, vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Itseasiassa, jos en laihdu grammaakaan, niin sitten en laihdu. Pääasia on, että liikun , lepään ja syön terveyttäni ja hyvinvointiani tukien.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *